Kun seurasin Kamala Harrisin presidentinvaalikampanjan kehitystä viime vuonna, muistan ajatelleeni ja kirjoittaneeni, kuinka merkittävää oli, että hänet muutettiin miltei yhdessä yössä poliittiseksi raskaaksi painoksi. Ennen sitä häntä useimmissa kuvauksissa kuvattiin vähävaikutteiseksi varapresidentiksi, joka edes niiden mukaan, jotka auttoivat häntä valtaan, ei "noussut haasteeseen todistaakseen itsensä puolueen tulevaksi johtajaksi, puhumattakaan koko maasta." Toinen huomionarvoinen piirre hänen kampanjassaan oli sen painopiste tunnelmassa ja spektaakkelissa aineen sijaan, tai luottamuksen herättämisessä Harrisissa selvä eroavan epäsuosittuun ja silminnähtävästi heikentyneeseen Joe Bidenistä. Hänen uusi kirjansa 107 Days – muistelmateos, joka kattaa täsmälleen sen päivien määrän, jonka hänellä oli voittaa presidentinvaali – selittää paljon siitä, miksi näin oli. Lyhyesti sanottuna Harris ja hänen ympärillään olevat, mukaan lukien tukevat mediat, humahtuivat oman hypeensä vietäviksi.
Vahingossa 107 Days on hauska kirja – sellainen, jossa täytyy nauraa ollakseen itkemättä. Toisen Trumpin hallinnon vajotessa syvempään kaaokseen Harris ja vaihtoehtoinen todellisuus, jossa hän voitti, saavat katastrofaalisen, lähes myyttisen luonteen. Hän vaikuttaa kertovan meille, että hänen tappionsa ei ollut kohtalon traaginen käänne vaan farsi. Parempaa, vaiennettua Harrisin versiota, jota olisi estänyt olosuhteet, ei ollut olemassa – vain nainen, jolla oli hämmästyttävä itsetietoisuuden puute ja taipumus ylistää itseään.
Kirja paljastaa poliitikon, jota kuluttavat politiikan mekaniikat eikä aja vakaumus, velvollisuus tai selkeät arvot, jotka erottavat hänet muista. Hänen vastauksensa kampanjan aikana – ettei mitään tullut mieleen, kun häneltä kysyttiin, mitä hän olisi tehnyt eri tavalla kuin Biden – ei ollut varovaisuutta vaan rehellisyyttä. Ei ole viitteitä siitä, että hän olisi ottanut merkittävästi erilaisen kannan esimerkiksi Gazaan, lukuun ottamatta tasapainoisempaa kieltä myötätunnosta. Eikä ole merkkejä siitä, että hän olisi käsitellyt talouspolitiikkaa vakavasti, vaikka syytti Donald Trumpin agendaa siitä, että se toimii "parhaiten, jos se toimii niille, jotka omistavat suuret pilvenpiirtäjät."
Tämä selkeän agendan puute selittää, miksi hän usein vaikutti epämääräiseltä, hermostuneelta ja jaarittelevalta. Miten hän reagoi saadessaan tietää tulevansa ehdokkaaksi? Muistuttamalla itseään (ja lukijoita), että hänellä oli parhaat kontaktit, nimitunnettuus ja vahvin case. Hän yrittää vähätellä kunnianhimoaan sanomalla, että hän "tiesi pystyvänsä" presidentiksi vain koska hän "halusi tehdä työtä" ja on "aina ollut suojelija." Mutta on hyvä tavoitella presidentin virkaa – jokainen kardinaali unelmoi tulevansa paaviksi, kuten yksi sanoi teoksessa Conclave, myöntäen jopa häpeällisesti: "Olla tähän ikään ja olla vieläkin tuntematta itseään."
Ylivoimainen tunteeni lukiessa oli: voi luoja, se todella oli niin huonoa kuin miltä näytti. Tähtitäyteinen kampanja ei ollut paniikin merkki vaan heijasti Harrisin ja hänen tiiminsä mieltymyksiä. He uskoivat, että tällainen tähtivoima näytti, että hän "toivotti kaikki tervetulleiksi kampanjaan", ikään kuin julkkikset voisivat yhdistää ihmisiä paremmin kuin hänen omat politiikkansa ja poliittinen taitonsa. Uppoutuminen Yhdysvaltojen politiikan teatraaliseen puoleen on niin täydellistä, että siellä on jopa kohta, jossa Jon Bon Jovi esiintyy hänelle – pidettynä hyvänä enteenä, koska hän esiintyi voittaneelle ehdokkaalle sarjassa West Wing. Media ihastui häneen; yksi Washington Postin kirjoittaja ylisti hänen lähestymistapaansa Gazaan sanomalla: "Ja katso, hän sai veneensä läpi mahdottoman salmen." Jon Favreau kutsui Harrisia "nähtävyydeksi" demokraattien puoluekokouksessa.
Menetin laskun siitä, kuinka monta kertaa yleisöjä kuvattiin räjähtävinä tai karjuvina. Liekeissä. Suosionosoitukset Harrisin Saturday Night Live -esiintymiselle olivat yksi kaikkien aikojen äänekkäimmistä. Hän käy läpi suurimmat hittinsä, paljastaen poliitikon, joka hukkuu intohimoisten, itse valikoivien yleisöjen ja trendikkäiden studioiden ihailuun, mutta joka kohtalokkaasti kykenemätön yhdistymään äänestäjiin kuplan ulkopuolella. Nämä äänestäjät olivat pettyneet demokraatteihin, kytkeneet pois tai kääntyneet Trumpin puoleen.
Kokonäyttökuvassa, sitten Yhdysvaltain presidentti Joe Biden osallistuu Department of Defense commander-in-chief -hyvästelyseremoniaan Fort Myerissä Kamala Harrisin kanssa. Kuva: Evelyn Hockstein/Reuters
Biden esiintyy usein itsekeskeisenä ja pikkuisenä hahmona, napahtamassa hänen kantapäissään ja aiheuttaen häiriöitä. Silti hän korostaa toistuvasti uskollisuuttaan Bidenille – niin paljon, että hän ei voinut avoimesti kritisoida tätä kuten jotkut vaativat ("Ihmiset vihaavat Joe Bidenia!" vanhempi neuvonantaja kertoi hänelle). Kuitenkaan hänen uskollisuutensa ei estä häntä vihjailemasta, että Biden oli taakka, mainitsemalla hänet liian myöhään puheissaan ja soittamalla hänelle ennen hänen suurta väittelyään Trumpia vastaan peittelläkseen ohutta uhkaa, jos hän puhuisi pahaa Bidenistä.
Kaikkein paljastavin ja huolestuttavin on hänen näkemyksensä demokraattien establishmentista, ja siten ohut toive herätyspuhelusta sen sisäpiirissä – sellainen, joka voisi tehokkaasti haastaa Trumpin nyt ja trumpismin tulevaisuudessa. Nuo 107 päivää olivat lyhyet, mutta tiivistivät prosessin, jossa puolueen ja sen ehdokkaan täytyi nopeasti löytää vakuuttava visio amerikkalaisille. Lopputulos oli välttää riskejä, luvata jatkuvuutta ja nuhteetla erimielisiä Trumpin mahdollistajina, kaikki tyylikkäästi. Se ei riittänyt eikä tule koskaan riittämään.
Vastaus kysymykseen "mitä meni pieleen" ei ole ajan puute Harrisin vakiinnuttamiseksi. Vaan että jopa nyt, runsaasti aikaa pohdintaan ja rehellisyyteen, hän pysyy poliitikkona, joka keskittyy liikaa imageen ja täysin vapauttaa itsensä epäonnistumisista, syyttäen huonoa poliittista käsiä. Mitä muuta voidaan sanoa kuin: "olla tähän ikään ja olla vieläkin tuntematta itseään."
Nesrine Malik on Guardianin kolumnisti.
Usein Kysytyt Kysymykset
Tässä on luettalo usein kysytyistä kysymyksistä Nesrine Malikin argumentista koskien Kamala Harrisin muistelmateosta ja demokraattisen puolueen tilaa kiistämisessä.
Yleiset - Aloittelijatason Kysymykset
1. Kuka on Nesrine Malik ja mikä on hänen pääargumenttinsa?
Nesrine Malik on Guardianin kolumnisti. Hänen pääargumenttinsa on, että Kamala Harrisin vaalimuistelmateos "The Truths We Hold" välttää syvällistä, rehellistä kritiikkiä demokraattisen puolueen epäonnistumisista ja sen sijaan esittää kiillotetun, liian optimistisen tarinan, joka osoittaa, että puolue on kiistämisen tilassa systemaattisista ongelmistaan.
2. Mikä on se kiistämisen tila, josta Malik puhuu?
Se on ajatus, että demokraattinen puolue kieltäytyy täysin tunnustamasta, miksi sillä on vaikeuksia yhdistyä moniin äänestäjiin. Sen sijaan, että kohdeltaisiin ongelmia kuten heikko ruohonjuuritason strategia, joidenkin äänestäjäryhmien pitäminen itsestäänselvyyksinä tai keskeisten lupauksien toteuttamatta jättäminen, puolue usein syyttää ulkoisia tekijöitä kuten väärää tietoa tai republikaanien estelyä.
3. Mistä kirjasta on kyse?
Kyseessä on "The Truths We Hold: An American Journey", Kamala Harrisin kirjoittama muistelmateos, joka kuvailee hänen elämäänsä ja näkemyksiään vuoden 2020 vaaleista.
4. Miksi Kamala Harrisin muistelmateos on keskiössä tässä kritiikissä?
Korkean profiilin johtajana ja mahdollisena tulevana presidenttiehdokkaana hänen muistelmateostaan pidetään puolueen virallisena narratiivina. Malik väittää, että sivuuttaen puolueen sisäiset ristiriidat ja niukat vaalivoitot triumfin tarinalla, muistelmateos ruokkii syvempien, ratkaisemattomien ongelmien kiistämistä.
Kehittyneet - Analyyttiset Kysymykset
5. Mitä erityisiä epäonnistumisia Malik uskoo demokraattien kieltävän?
Malik osoittaa epäonnistumisiin kuten liiallinen luottamus karismaattisiin johtajiin vahvan politiikan sijaan, mustien äänestäjien pitäminen itsestäänselvyytenä antamatta suhteellisia hyötyjä, ja epäonnistuminen rakentaa kestävää monirotuista koalitiota, joka voisi johdonmukaisesti voittaa vaaleja.
6. Miten muistelmateoksen narratiivi edistää tätä kiistämistä Malikin mukaan?
Malik ehdottaa, että muistelmateos kehystää vuoden 2020 vaalivoiton moraaliseksi ja poliittiseksi triumfiksi, näin ollen kiertäen kriittisen analyysin siitä, kuinka lähellä kilpailu todella oli, Trumpin äänestäjien aalto ja taustalla oleva tyytymättömyys, jota demokraatit eivät ole riittävästi käsitelleet.
7. Mikä on tämän kiistämisen tilan vaara demokraattiselle puolelle?
Vaarana on, että ilman rehellistä itskritiikkiä puolue jatkaa
