Karolina Wigura ja Jarosław Kuisz
Matkustimme junalla Puolan halki syksyn 2023 dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisenä päivänä. Kun tulokset saapuivat, matkustajat vaunussamme halasivat toisiaan juhlien kuin raskas taakka olisi kohonnut hartioilta. Kahdeksan pitkän vuoden jälkeen oli vaikea uskoa – kansalliskonservatiivinen Laki ja oikeus -puolue oli äänestetty pois vallasta ennätysalhaisella 75 prosentin äänestysprosentilla. Demokratian muutoksen tuoma voima tuntui lähes käsinkosketeltavalta.
Vähemmän kuin kaksi vuotta myöhemmin tuo optimismi on kuitenkin haihtunut. Kesäkuussa Laki ja oikeus -puolueen tukema ehdokas Karol Nawrocki voitti presidentinvaalin toisella kierroksella 50,89 prosentin ääniosuudella ja sai kehuja Donald Trumpilta. Muutama päivä ennen Nawrockin virkaanastujaisia 6. elokuuta uusi mielipidekysely osoitti, että lähes puolet äänestäjistä halusi pääministeri Donald Tuskin eroavan. Hallitseva koalition on horjuva. Tuskin liberaalidemokraattinen hallitus saattaa jäädä vain väliaikaiseksi välisoitoksi – lyhyeksi tauoksi oikeistopopulististen hallitusten välissä.
Yli vuosikymmenen kestäneen globaalin populismin nousun jälkeen selvä kaava on noussut esiin, ja Puola on vain yksi esimerkki. Maissa, joissa populistit ovat aiemmin hallinneet, seuraavat usein pettymyksen ja vihan aallot. Viime vuosina opposition aaltojen kyydissä nousseet liberaalit ehdokkaat ovat kaataneet populisteja – ennen Tuskin Puolassa oli Joe Biden Yhdysvalloissa, Lula Brasiliassa ja Zuzana Čaputová Slovakiassa. Heidän voittonsa näyttivät hetken ajan kylmän sodan jälkeisenä ajanjaksona liberaalin demokratian toivon majakilta.
Mutta populistien jälkeinen jälleenrakennus on kuin edetä poliittisessa juoksuhiekassa. Vaalien voittaminen ei ole sama asia kuin pitkän tähtäimen voittaminen. Taistelu populismia vastaan on jatkuva ja globaali, ja digitaaliset mediat lisäävät sen polttoainetta.
Haaste on vielä suurempi, koska populistihallitukset jättävät jälkeensä laillisen kaaoksen. Puolassa lukemattomat lait suunniteltiin heikentämään demokraattisia instituutioita. Niiden purkaminen laillisin keinoin ja oikeusvaltion palauttaminen vie aikaa ja energiaa – mikä pakottaa uudet hallitukset keskittymään menneisiin virheisiin eikä tulevaisuuden muokkaamiseen. Puolassa ja Brasiliassa tämä on tukahduttanut kaikki rohkeat edistysvisiot. Alkuinnostus haihtuu nopeasti, ja sen tilalle tulee turhautuminen ja oikeistopopulismin uusi nousu.
Solidarisuusliikkeestä 1980-luvulta lähtien Puola on ollut demokratian koekenttä. Kun Tusk palasi valtaan 2023, hän kohtasi valinnan: hylätä edeltäjiensä politiikka kokonaan tai tehdä kompromisseja heidän perintönsä kanssa. Hän valitsi jälkimmäisen. Hän säilytti populistien suorat rahaedut perheille, jatkoi heidän kiisteltyä megaliikennekeskusprojektiaan (jota hän oli aiemmin kutsunut tuhlailevaksi) ja ei onnistunut löysäämään Puolan tiukkoja aborttilakeja, joita edellinen hallitus oli kiristänyt. Nationalistista retoriikkaa matkustaen maahanmuutto- ja rajaturvallisuuspolitiikassa Puola jopa palautti Schengen-rajavalvot Saksan ja Liettuan rajoilla.
Antamalla populistien määritellä poliittisen agendan Tusk on asettanut itsensä epäonnistumisen tielle. Hänen ehdokkaansa Rafał Trzaskowskin hävittyä presidentinvaalin Tuskin kannatus romahti mielipidekyselyissä. Pakottavan visioiden puute – tai jopa selkeän käsityksen siitä, mitä hän edustaa – on tuskallista seurattavaa.
Jos vaalit pidettäisiin tänään, Puolan oikeistopopulistit voittaisivat todennäköisesti ylivoimaisesti. Jos oppositiolla ei onnistu voittaa, Laki ja oikeus -puolue saattaa palata valtaan vielä radikaalimman nationalistisen agendan kanssa. Vaikka Tuskia ihannoidaan ulkomailla vahvana demokratian puolustajana, kotimaassa hänestä on tullut yksi Puolan epäsuosituimmista poliitikoista.
Tämä on Gorbatšov-syndrooma – rakastettu kansainvälisesti, mutta epäsuosittu kotimaassaan. Tuskin suosion lasku johtuu rikottujen lupauksista, heikosta viestinnästä ja heikosta presidentinvaalikampanjasta. Hän kohtaa myös maailmanlaajuisen vastareaktion establishment-poliitikoita vastaan. Monille puolalaisille äänestäjille, erityisesti nuorille, Tusk – joka on ollut politiikassa yli 25 vuotta ja toiminut pääministerinä 2007–2014 – edustaa vanhentunutta eliittiä, jonka pitäisi väistää syrjään.
Demokratian suojeleminen vaatii jotain, mitä liberaaleilla demokraateilla on puuttunut: rohkeaa visiota tulevaisuudesta. Kuten Čaputová ja Biden ennen heitä, Tusk ja Lula eivät ole onnistuneet tarjoamaan tätä. Viesti puuttuu, ja viestintäkanavat ovat vaikeita – oikeistopopulistit hallitsevat sosiaalista ja uutta mediaa.
Puolan tilanne osoittaa virheen taistella vaaleissa puolustavasti. Liberaalien täytyy tähdätä korkeammalle kuin pelkästään populistien pitäminen poissa vallasta. Vaalien pitäisi olla mahdollisuus uudistaa demokratiaa nykypäivän mediamaiseman mukaisesti. Ilman ennakoluulotonta strategiaa liberaalien nousu on lyhytikäinen – vain lyhyt tauko pidemmässä populistisella aikakaudella. Demokraattien on opittava, että populismin voittaminen vaatii paitsi menneisyyden käsittelemistä myös pakottavan tulevaisuuden tarjoamista.
Karolina Wigura on puolalainen historioitsija ja teoksen Post-Traumaattinen suvereenisuus: essee (Miksi Itä-Euroopan mentaliteetti on erilainen) kirjoittaja. Jarosław Kuisz on puolalaisen viikkolehden Kultura Liberalna päätoimittaja ja teoksen Puolan uusi politiikka: Tapaus post-traumaattisesta suvereenisuudesta kirjoittaja.
